Perheterapialla on todettu olevan hyviä tuloksia etenkin lasten ja nuorten ongelmien hoidossa. Siitä on havaittu olevan apua myös aikuisten mielenterveydenhäiriöidne kohdalla, kuten masennuksen ja jopa psykoosien hoidossa. Terapian hyödyt ovat usein hyvinkin nopeita: Jo ensitapaamisella voi tapahtua isoja muutoksia ja muutamien tapaamisten aikana tilanne 
saattaa edistyä paljonkin. Perheen väliset vuorovaikutussuhteet muuttuvat terapian avatessa lukkoja jäsenten välillä.
Perheterapiasta on kuitenkin vähemmän kontrolloituja tuloksellisuustutkimuksia kuin muista psykoterapian muodoista. Tämä johtuu siitä, että perheterapia on muita terapiamuotoja vaikeammin määriteltävissä. Perheterapiaa myös käytetään usein muiden hoitomuotojen tukena, jolloin se vaikuttaa perushoidon tuloksellisuuteen. Lisäksi ongelmana on se, miten tuloksellisuutta mitataan: pitäisikö tutkia muutoksia oireissa, diagnoosissa, sopeutusmismekanismeissa, perheen välisessä vuorovaikutuksessa vai tyytyväisyydessä hoitoon? Tehdyt tutkimukset liittyvät usein oireissa tapahtuviin muutoksiin.
Lasten ja nuorten perheterapian tuloksellisuudesta on kuitenkin näyttöä käytös- ja tunnehäiriöissä, päihteiden käytössä ja syömishäiriössä. Myös aikuisten osalta näyttöä on mm. skitsofrenian ja päihdteiden käytön hoidossa. Sen sijaan erilaisten perheterapeuttisten menetelmien tuloksissa ei ole osoitettu selviä eroja, joskaan uusimpia menetelmiä ei ole tutkittu riittävästi.
Lisäksi terapeutin osuutta hoidon tu
loksellisuuteen ei ole juurikaan tutkittu, vaikka onkin havaittu, että terapeutin taidot sekä asiakkaan ja terapeutin välinen yhteistyösuhde vaikuttavat lopputulokseen sekä suoraan että välillisesti. Taitojen lisäksi kyse voi olla ominaisuuksista: yhtäältä iästä, sukupuolesta, etnisestä taustasta kuin toisaalta myös ammatillisesta taustasta ja terapeuttisesta suuntauksesta. Lisäksi kyse on aina myös asiakkaan ja terapeutin välisten “kemioiden” kohtaamisesta. Sekä asiakkaan että terapeutin kokemus yhteistyösuhteen toimivuudesta on merkityksellinen terapian onnistumisen kannalta. On siis hyvä, mikäli perheen on mahdollista valita itselleen mieluinen terapeutti.
Toisaalta perinteinen tuloksellisuuden mittaaminen voidaan myös kyseenalaistaa, koska perheterapiassa tavoitteiksi on nähty myös sukupuolten, eri työntekijäryhmien sekä perheen ja töissä käymisen tasa-arvo. Näin ollen huomiota pitäisikin ehkä kiinnittää siihen, missä määrin perheterapia on pystynyt edistämään miehen ja naisen sekä kodin ja palkkatyön välistä tasa-arvoa.